Okei koetetaan sitten kirjottaa nii jotta olis hieman helppo lukuisempaa..
29.10.2008 tiistai
Noni nytte on tässä kotijoukkolaisen elämässä simmonen vaihe, jotta ootellaan ootellaan ja ootellaan.. ja ette uskokka miten raskasta se oottaminen on! Pitäs jaksaa hymyillä, viettää aikaa sopusasti yhessä ja nauttia näistä viimeisistä päivistä ennen sitä rotatiolentoa..
No onneks mie vanhasta muistista tiijän, jotta näitten viimesten kymmenen päivän aikana sitä otetaan matsia asiasta jos toisesta..tunteet on pinnassa ja mielentila sekava eikä oikein tiijä pitäskö itkeä vai nauraa.. Täytyy lähteä, voidakseen palata, sano jo Nuuskamuikkuinen taannoin Muumipeikolle kun kesän viimeisenä päivänä pakkasi telttansa ja soitteli huuliharpullaan viimeiset sävelet ja katosi.. sillä eväällä sitä jaksanee tämänkin vaiheen, silti päässä ajatus;
Miten sitä jaksaakaan taas sen kaiken arjen yksin? Sukkuloida kodin, työpaikan, kaupan ja lasten harrastusten saattelemana musiikkiopiston väliä? Miten se ikävä hiipuukaan hiljaa, pyörii kehää ympärillä ja kuristajakäärmeen lailla puristautuu sisimpään, muuttuen lopulta fyysiseksi kivuksi. Onko sitä sitten hullu kun tähän kaikkeen taas vapaaehtoisesti on itsensä laittanut?
TUSKIN
tai no vähän masokismin piirteitä pitää löytyä, mutta silti.. kokemuksena nämä missiot on sitä luokkaa että eipä niitä mistään hinnasta pois vaihtaisi.. Mikä sitten antaa miule voimia ja mikä saa jaksamaan? SE keskiviikko! Miten maaginen se onkaan..miten se toinen voi poistaa kaiken ikävän ja väsymyksen yhdellä ainoalla rutistuksella ja pusulla siinä lentokentän tuloaulassa.. rauhanturvaajan maaginen kosketus jolla kotijoukkolainen pysyy elämän syrjässä kiinni 
Hermojahan kotijoukkomissio vaatii ja paljon, mutta siinä suhteessa miula onki heleppoa kun ne hermot on mänt jo viime reissujen aikaa
... Näillä eväillä ja vähän selkeemmällä Suomen kielellä luulis olevan hyvä jatkaa.. 
