Kriisinhallinta ja kehitysapu ovat tärkeitä vaikutuskeinoja, kun Suomi kantaa vastuutaan rajojensa ulkopuolella. Vai kannattavatko nämä toiminnat, kysyy oikeutetusti kriittinen veronmaksaja?

Suomen kehitysapupolitiikka ja kriisinhallintatoiminta ovat parhaillaan murrostilassa. Molemmista puhutaan resurssien niukentuessa yhä kriittisemmin – ja molempia vaivaa yhteiset ongelmat.

Iso ongelma niin suomalaisella kriisinhallinnalla kuin kehitysavulla on tänä päivänä selkeiden tavoitteiden puuttuminen. On helppoa todeta, että Suomi osallistuu kriisinhallintaoperaatioihin tai lähettää kehitysapua voidakseen ”edistää vakaampaa maailmantilannetta” tai että kyse on ”turvallisuuspolitiikkamme tärkeistä keinoista.” Hienoja ja yleviä lausumia, mutta käytännössä ne eivät sano juuri mitään. Veronmaksajalle tavoitteet pitää pystyä esittämään selkeästi ja ymmärrettävästi.

Isompi ongelma on, että kriisinhallinnalla tai kehitysavulla saavutettavia tuloksia ei tuoda riittävällä tavalla esille. Toiminta on kestämättömällä pohjalla, jollei kriisinhallinnan tai kehitysavun vaikuttavuutta kyetä osoittamaan konkreettisesti. Ensimmäiseksi voisi lyödä faktat pöytään, että minkälaisia tuloksia kriisinhallinnallamme ja kehitysavullamme on saatu aikaan Afganistanissa? Vastaukset usein puuttuvat, vaikka hyviäkin tuloksia olisi uutisoitavissa. Kun vaikuttavuutta ei selkeästi kyetä osoittamaan käytännössä, ei ole ihme, että suomalaisten luottamus ja usko niin kriisinhallintatoimintaan kuin kehitysapuun rapautuu.

Pitää pystyä selkeästi sanomaan mitä saamme kriisinhallinnallamme ja kehitysavullamme aikaan, ja miksi tällainen toiminta kannattaa. Veronmaksajan pitää saada vastauksia. Luulisi vaikutuksien selkeän esilletuomisen olevan positiivista vastuullisille poliitikoillekin. Toisaalta, jos selkeitä vastauksia ei kyetä antamaan, kannattaa kyseenalaistaa koko toiminnan järkevyys. Huomio tulisi kiinnittää toiminnan vaikuttavuuteen. Kuvaavaa on esimerkiksi, miten puolueet kiistelevät siitä, että tulisiko kehitysapumme määrän olla 0,6 vai 0,7 prosenttia bruttokansantulostamme. Kiistelyä ei synny siitä, että miten ja mihin kehitysapuamme tulisi käyttää ja minkälaisia tuloksia sillä pitäisi saada aikaan. Tämä kertoo omaan kieltään tämän hetken kehityspolitiikastamme.

Ei riitä, että toimitaan – hyvin tai huonosti. On hyvin tärkeää, että toiminta (ja sen toivottava vaikuttavuus) kyetään viestimään veronmaksajille oikealla tavalla – selkeästi ja rehellisesti.

Isoin ongelma sekä kriisinhallinnalla että kehityspolitiikalla on tänä päivänä puutteellinen viestintä. On unohdettu, että toiminnasta viestiminen, Suomessa ja suomalaisille, on elintärkeää. Jollei viestintä toimi, on suomalaisten tukea ja ymmärrystä turha odottaa. Nykyistä viestintälinjaa ei voi pitää dynaamisena tai ennakoivana eikä kaikin puolin rehellisenä. Kriisinhallinnan ja kehitysavun käytännön toiminta tarvitsee tuekseen vahvan viestinnän. Sellaisen, joka tavoittaa jokaisen veronmaksajan.

Kirjoittaja on koulutukseltaan sotatieteiden tohtori, valtiotieteiden maisteri ja upseeri (kapteeni evp.). Hänen väitöskirjansa käsitteli Suomen uhkakuvia. Upseerinuralta Jarno on siirtynyt pankkimaailman palvelukseen. Jarnolta ilmestyy elokuussa kirja “Maailma ja Suomi 9/11 jälkeen”, jossa käsitellään sekä 9/11:n vaikutuksia kuluneen kymmenen vuoden ajalta että Suomen turvallisuuspolitiikan tulevaisuutta.