Kuvailin tämän tekstin ensimmäisessä osassa (Rauhanturvaaja-lehti 2/2011) kylmän sodan jälkeistä kehitystä maailmanpolitiikassa ja sitä, kuinka se on vaikuttanut Suomen harjoittamaan kansainväliseen kriisinhallintaan. Esitin myös argumentin, jonka mukaan suomalaisen kriisinhallintapolitiikan takana on yksinkertaisesti poliittisten hyötyjen tavoitteleminen, idealistista ripausta unohtamatta. Tämä idealismi on ollut tärkeä osa yhteispohjoismaisessa projektissa: pientä valtiota anarkistisessa maailmassa helpottaa, jos suurempiakin valtioita sitovat edes jonkinlaiset pelisäännöt. Samalla kriisinhallinta on epäilemättä vähentänyt konflikteista johtuvaa inhimillistä kärsimystä.
Ongelmallista on, että suomalaisessa poliittisessa retoriikassa keskitytään kriisinhallintaoperaatioista keskusteltaessa lähes pelkästään idealismiin. Afganistanin ISAF-operaatio on toistaiseksi paras esimerkki siitä, miten todellisuus paikan päällä ei vastaa retoriikkaa. ISAFia kuvataan edelleen rauhanturvaoperaatioksi, jonka tarkoituksena on auttaa afgaaneja. Ei siis ihme, että Suomen osallistumista operaatioon perustellaan toistuvasti talouskasvulla, lasten koulunkäynnillä sekä huumeidenvastaisuudella. Jossakin näiden jälkeen tulee terrorismi ja maan laajempi strateginen merkitys, jos lainkaan.

Kuten lehden tekstissä kirjoitan, ei tyttökoulujen rakentaminen ole ainoa – tai päällimmäinen – syy osallistua sotilaallisiin operaatioihin ulkomailla. Ruotsalaisen kenraalimajuri Mooren mukaan onkin hyvin ongelmallista, että operaatioilla joiden tarkoituksena on auttaa muita, ei ole mitään tekemistä meidän turvallisuutemme kanssa. Juuri tämä realistisempi – joidenkin mukaan raadollisempi – puoli unohtuu virallisesta keskustelusta. Esimerkkinä tästä on puolustusministeri Häkämiehen perustelu Suomen haluttomuudelle osallistua Libyan lentokieltoalueen valvontaan: ilmavoimat ja Hornetit on varattu Suomen puolustamiseen. Libyan operaatiolla ja Suomen turvallisuudella ei siis tunnu olevan Häkämiehen mukaan mitään yhteistä. Vastaavanlaisen tulkinnan voi vetää myös presidentti Halosen ja Ahtisaaren kannanotoista.

Vaikka Ruotsin turvallisuuspoliittinen tilanne onkin erilainen kuin Suomen, on maiden tilanteessa myös yhtäläisyyksiä. Näistä tässä yhteydessä olennaisin on se, ettei kumpikaan maa pysty yksin puolustamaan omaa aluettaan suurempaa hyökkääjää vastaan. Ruotsissa puolustusvoimista on selvemmin kuin Suomessa tullut yksi turvallisuuspoliittinen instrumentti muiden joukossa. Näin siitä huolimatta, että myös meidän turvallisuus- ja puolustuspolitiikan selonteossa sanotaan, että Puolustusvoimien ”kansainvälinen toiminta vahvistaa kansallista puolustusta”.

Kysymys onkin, miten tyttökoulut sitten vahvistavat Suomen kansallista puolustusta? Pidemmällä aikatähtäimellä Afganistanin tilanne vaikuttaa tietysti globaalissa maailmassa myös Suomeen. Lyhyen aikatähtäimen vastaus sen sijaan on todennäköisemmin ”ei mitenkään”. Sen sijaan osallistumisellamme ISAFiin näytämme olevamme luotettava yhteistyökumppani sekä voimme viime kädessä ansaita pisteitä muilta ISAF-mailta, etenkin Yhdysvalloilta. Jakamalla vastuuta voimme hädän hetkellä helpommin saada apua muilta. Tekemällä hyvää työtä Afganistanissa turvaamme täten myös omia rajojamme.

Afgaanien turvallisuudella on siis suora yhteys myös Suomen turvallisuuteen. Tämä yhteys on kuitenkin jäänyt idealistisempien, joskin vähäisempien, syiden varjoon. Retoriikka tulee ongelmalliseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun kohtaamme hankaluuksia. Oman maan edestä uhrauksetkin ovat sallittuja. Mutta kuinka monta suomalaista saa kuolla jonkin toisen maan talouskasvun puolesta?

Kirjoittaja on tutkimusassistentti Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa