Matkasin YK:n sininen baretti olkapäälläni pienkoneella Tel Avivista Helsinkiin hieman yli kuusi vuotta sitten. Koska ruumassa ei ollut riittävästi tilaa, Khiamin tarkkailuasemalla Libanonissa palvelleen läheisen ystäväni ja kadettiveljeni arkku matkasi vierelläni lentokoneen sisätiloissa. Suomalainen rauhanturvaaja palasi kotiin Suomen lipun alla.

Julkisessa keskustelussa tuntuu usein unohtuvan yksi keskeinen rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan lähtökohta. Rauhaa ei turvata eikä kriisejä hallita alueilla tai olosuhteissa, jossa riskit eivät olisi läsnä. Se vaativa ja arvokas työ mitä suomalaiset ovat rauhanedistämiseksi maailmalla tehneet – ja tekevät tälläkin hetkellä – ansaitsee meidän kaikkien suomalaisten nöyrän ja kunnioittavan kiitoksen.

Vaikka suomalaiset tekevät hienoa työtä maailmalla, on samalla oltava rehellinen ja todettava, että Suomi tarvitsee uudenlaista otetta YK-toimintaansa. Se, että Suomea ei valittu YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi oli pettymys. Syitä on varmasti monia, mutta nyt ei ole aika jäädä tuleen makaamaan tai lähteä ”keskinäisen nokittelun” tielle. Valitsemattomuuden pitäisi kannustaa – jopa pakottaa – Suomea ottamaan uudenlainen ja aloitteellinen rooli YK-toiminnassaan, koska vanhalla tavalla emme tunnu riittävästi erottautuvan eduksemme.

Miten Suomi voisi näyttäytyä YK:ssa innovatiivisena ja erottua muista? Tai lienee oikeampaa kysyä; mitä erityiskykyjä meillä on, joita voisimme kansakuntana nostaa YK:ssa esille? Itse nostan keskusteluun kaksi mahdollisuutta.

Ensimmäiseksi. Rauhanturvaamisen/kriisinhallinnan koulutus ja kehittäminen ovat sellaista toimintaa, jossa Suomella olisi mahdollisuus erottautua, ja johon meillä olisi paljon nykyistä enemmän annettavaa. Lähes yhtä tärkeää kuin varsinainen toiminta kentällä, on luoda sellaisia keinoja ja toimintatapoja, joilla käytännön toiminta voidaan toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti ja järkevästi. Tämän päivän maailmassa on välttämätöntä alati pohtia kriisien uudenlaisia niin tehokkaampia ratkaisumalleja ja erilaisia käytännön toimintatapoja kuin toiminnan vaikuttavuuskriteeristöjä. Kehittämisen kohteita on valtaisa määrä. Tarvitaan siis vastauksia ja ratkaisumalleja siihen, miten kriisejä hallitaan ja rauhaa rakennetaan maailmalla paremmin.

Tähän tarpeeseen Suomella on kykyä iskeä. Näen hyvin realistisena vision, jossa Suomi tunnettaisiin maailmalla rauhanturvaamisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan ideapankkina sekä rauhanturvakoulutuksen kärkiosaajana. Rinnalle toki tarvitaan aktiivista kansainvälistä vaikuttamista, jotta luomiamme toimintatapoja, rauhanturvaamisen työkaluja ja strategioita vietäisiin aktiivisesti muiden tietoisuuteen.

Toiseksi. Digitaalisen maailman turvallisuus, kyberturvallisuus, on noussut yhä tärkeämmäksi osaksi niin yhteiskuntien turvallisuutta kuin kansainvälisiä suhteita. Kybermaailmasta on tullut strateginen toimintaympäristö perinteisten toimintaympäristöjen – maa, meri, ilma ja avaruus – rinnalle. Valtaosa maailman valtioista kehittää parhaillaan hyvinkin voimakkaasti suorituskykyjään kybermaailmaan ja myös yhä useampi valtio käyttää säännöllisesti näitä kykyjään. Voidaan sanoa, että kyberaseiden ja -kykyjen kilpavarustelu on maailmassa käynnissä.

Bittimaailmassa sodan ja rauhan välinen raja hämärtyy entisestään, ja yhteiskunnalliset kriisitilanteet muuttuvat hyvin epämääräisiksi, ilman selkeää alkua tai loppua oleviksi. Oleelliseksi ja hyvin ongelmalliseksi asiaksi nykytilanteessa nousee kyberturvallisuuden kansainvälisen yhteistoiminnan puute. Nykytilanne muistuttaa uutta Villiä länttä, jossa eri toimijat näyttävän tekevän ”mitä milloinkin.” Tiivistäen sanoen, globaali kybertoimintaympäristö tarvitsee johtajuutta ja kansainvälistä yhteistyötä edistäviä avauksia. Tähän tarvitaan sellaista maata, jota pidetään kansainvälisesti poliittisesti suhteellisen neutraalina, ja jolla olisi sekä korkeaa osaamista että kansainvälistä luottamuspääomaa. Suomelta löytyy näitä kaikkia.

Uskon, että Suomi haluaa sitoutua jatkossakin vahvasti YK:n toimintaan, ja juuri nyt tarvitaan uudenlaista otetta ja rohkeitakin avauksia. Mahdollisuuksia meillä on, jos halua ja tahtoa riittää. Antero Mertarannan sanontaa soveltaen: Nyt on paikka, ja kannattaa laukoa.