Sain vastata kuluvan vuosituhannen alussa ehtimiseen kysymykseen tuolloin vielä virallisesti Serbian alaisuudessa olleen Kosovon maakunnan tulevaisuudesta. Vastasin systemaattisesti, että hyvältä näyttää, vaikka jossain syvällä sisimmässäni olinkin toista mieltä. En yksinkertaisesti jaksanut uskoa, että Kosovo nousisi ainakaan pikaisesti omille jaloilleen 80 prosentin työttömyydestä, YK:n hoitamasta hallinnosta ja Naton johtamasta puolustuksesta.

Mahdotonkin on kuitenkin mahdollista Askoseni. Kyseisen väitteen olen havainnut todeksi tämän kolumnin julkaisuhetkellä yhä kestävällä vierailullani Kosovoon, missä vietin kerran lähemmäs kolme vuotta elämästäni. Viidessä vuodessa on tapahtunut niin paljon, että sille ihmeelle vetää vertoja ainoastaan Suomen, Saksan ja Japanin kaltaisten maiden nopea selviytyminen toivottavasti viimeiseksi jäävästä maailmanpalosta.

Tiivistettynä voisi sanoa, että Kosovo 2009 on aivan eri maailma kuin Kosovo vuosimallia  2004. Uskomattomin muutos entiseen on siinä, että jopa maakunnan kansalliskukka muovipussi on selkeästi häviämässä uuden asvaltin pintaansa saaneiden teiden varsilta. Toki sitä esiintyy edelleenkin, mutta tätä menoa sukupuutto alkaa olla lähellä, eikä vainajaa jää tosiaankaan kukaan kaipaamaan.

Konkreettisin muutos on puolestaan se, että nykypäivän Kosovo on itsenäinen valtio, jonka Suomi on monen muun ohella ehtinyt tunnustaa. Itsenäisen valtion status näkyy katukuvassa erityisen hyvin siinä, että monet kansainväliset yritykset ja brandit ovat vallanneet oman jalansijansa alueelta.

Kaikkialla Kosovossa itsenäisyys ei kuitenkaan näy. Itsenäisen Kosovon serbialueilla käypä valuutta on nimittäin edelleenkin Serbian dinaari, siellä ajetaan Serbian rekisterikilvillä varustetuilla autoilla ja siellä puhutaan Serbian verkossa oleviin puhelimiin. Kansainvälisen yhteisön hiljaa hyväksymää käytäntöä voi äkkiseltään verrata esimerkiksi Suomeen virallisesti kuuluvaan Ahvenanmaahan, jonka asukkaiden ei ole pakko opiskella, osata tai käyttää isänmaansa virallista kieltä eli suomea.

Lähdin aikanani kotiin Kosovosta, missä poliisitoiminnasta vastasivat ympäri maailmaa alueelle tuotetut monenkirjavat YK-poliisit. Paikalliselle väestölle - niin serbeille kuin albaaneillekin - kyseinen UNMIK -operaatio (United Nations Mission in Kosovo) toimii edelleenkin synonyymina suurelle vitsille. Sekä serbit että albaanit ovat yksinkertaisesti ihan liian fiksuja uskomaan siihen maailmanjärjestön vakuutteluun, että demokratian uudelleen organisoinnin opettajana voisi toimia ihminen, jonka oma koti on edelleen apinanleipäpuussa.

Nykyisin Kosovon poliiseina toimivat itse kosovolaiset Euroopasta tulevien EU:n ammattilaisten tukemina. Paikallisen väestön mielestä nyt eletään aikaa, johon olisi pitänyt siirtyä jo kymmenen vuotta sitten eli heti sodan jälkeen. Siinä olisi ainakin vältytty intialaisilta poliiseilta, jotka lähtivät hajottamaan opiskelijoiden kokoontumista käärmeet apunaan. Onneksi miehet YK:n sinisissä turbaaneissaan sentään tajusivat kysyä lupaa ennen kuin päästivät mambat ja kobrat eurooppalaista rauhaa turvaamaan. Sitä lupaa ei koskaan tullut.